Lähiöelämän monet haasteet

En ole vielä tottunut uuteen asemaani. Pari viikkoa sitten muutin takaisin kotiseudulleni lähiöön, missä en vielä ole aiemmin asunnut. Entinen kotini ei ole kaukana, ehkä kilometrin päässä ja näen  täältä jopa vanhan kotikatuni talot. En siltikään osaa henkisesti tai fyysisesti asettaa itseäni vielä tähän kaupunkiin tai entisenlaiseen elämääni. Ja toisaalta, tämä asunto on vain välipysähdys, sillä ensi keväänä muutan takaisin vanhaan kotiini. Uskottelen itselleni että kaikki on sitten hyvin.

Teen vielä vuoden loppuun töitä korpimaille ja käyn siellä silloin tällöin. Mieleltäni olen siis vielä jumissa toisessa maakunnassa ja teen töitä kotona keittiönpöydän äärellä. Ulos lähtiessäni olen edelleeen aivan sekaisin ajasta, paikasta ja maasta. Viime yön aikana myrsky on tuntunut jopa puhaltavan takapihan kerrostalot eri paikkoihin.

Ja tietenkin, jotta elämä uudessa lähiössä ei olisi liian helppoa, asuu vanha Kiusaukseni naapurirapussa. En tunne häneen enää mitään himoa tai halua. Katson vain hänen ohitseen, niin kuin kaikki katsovat minun ohitse.

Olen reilun vuoden työn jäjiltä todella heikkona henkisesti, joskaan en ole koskaan ollut myöskään fyysisesti näin kipuileva. Jatkuva työuupumuksen rajoilla työskentely on tehnyt minusta hyvin hauraan. Tuntuu melkein liialta jaksaa nämä loput viikot töitä. Olen alkanut vihata alaa, jolla olen töissä. Jossakin mielenhäiriössä hain taas koulutukseen, johon olen jo kahdesti aiemmin hakeutunut. Pääsin jälleen pääsykokeisiin, mutta tajusin paikan päällä jo 20 minuutin jälkeen ettei minua tulla nytkään valitsemaan opiskelemaan. Ymmärsin selkeästi, että koulutukseen haetaan esiintymiskykyisiä, edustavia ja ulospäin suuntautuvia henkilöitä. Siinä joukossa olin huonoin.

Yritän nyt löytää mieleni sokkeloista ulospääsyä, oikeaa ovea.