Siirry pääsisältöön

Oli aikoja, mutta ei monia

Ei kai minun pitäisi olla enää täällä. Minun olisi pitänyt kadota, lakata olemasta, paeta kun vielä oli mahdollisuus. Miksi täytyy omata tällainen velvollisuuden tunne joka vie lopulta itsetuhoon? Haluaisin tosielämässä olla niitä ihmisiä, jotka löytävät elämänsä tarkoituksen muuttamalla maalle elämään omavaraisesti.

Nyt elämäni on surumielinen sävelmä, sekoitus kaihoa jossa soi Topi Sorsakoski ja Reijo Taipale. Näiden korpien yllä on jotain pahaa, joka syö sisintäni, repii vanhat haavat ja muistot auki. En tiedä miksi minun täytyy taistella tämän väliaikaisen työyhteisöni vuoksi näin paljon. Onko se sen arvoista, että olen koko ajan suistumassa uupumuksen puolelle? Lasken jäljellä olevia kuukausia ja uskottelen että ei se ole paljon. Täytyy vain selvitä päivä kerrallaan. Ja samalla tiedän, etten olisi selvinnyt tänne asti ellei luokseni oli päätynyt uusi koditon kissa, jota pidän elossa ja joka pitää minut elossa. Puhun kissalleni aika ajoin oikeasta kodista, siitä joka on toisessa maakunnassa, ja jonne me vielä yhdessä muutamme. Sinne, jossa tietämättäni olin niin onnellinen vanhassa elämässäni.





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kerro minulle jotakin kaunista

Valvomisia. Heräämisiä. Aina on yhtä pimeää, eikä voi olla varma mikä aika on kun herää, vai nukkuiko ollenkaan. Pimeyden takaa löytyy yhä edelleen pimeyttä ja maailma, yksinäinen kaupunki yksinäisine ihmisineen. En uskalla avata verhoja vaan pidän maailman poissa kodistani, vaikka samalla pelkään että se on kadonnut. Olen juonut ja juopunut, mutta en vain jaloviinasta. Elämässä on ollut jotain muutakin juovuttavaa. Tutut muuttuvat tuhkaksi tai kovenevat pikkuhiljaa kiviksi. Mutta silti meistä löytyy pehmeitä kohtia joista voi saada kosketuksen sieluun. Olisipa se hyvä kosketus joka tulee lähelle. Kunpa kuulisin jotakin kauniita sanoja minulle.

Marras

  Muistan syksystä hajanaisia kuvia. Papin joka kuuntelee hiljaa, tekemättä muistiinpanoja kun kerron kaiken äidistäni viidessätoista minuutissa. Hän kai odottaa itkuani, mutta käännän keskustelun rakennusten kosteusvaurioihin. Papista huokuu vieno hien haju. Tapaamisemme ei ollut ollenkaan sellainen kuin luulin. Mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Moottoritien huumaava melu siunauskappelin luona. Se rikkoo hautausmaalla lepäävien vainajien levon. Se enteilee sitä, minkä minä osasin arvata. Minä ja veljeni pidimme aina yhtä, puolustimme toisiamme maailmaa, isää ja äitiä vastaan. Kun vanhemmat välistämme kuolivat, oli kai vääjäämätöntä, että käännymme toisiamme kohti, käymme toisiaamme vastaan. Viha on kylvetty, se ehti itää, eikä sitä enää saa pois. En edes tiedä millaiset vaikeudet minulla on edessä, miten saan selvitettyä tämän kuoleman pois. Työkiireet ja stressi ovat melkein helpotus henkilökohtaisten ongelmien parista, vaikka ne tietenkin kietoutuvat minuuteeni yhtälailla. Ka

Syksy tekee puista äänekkäitä

Yhden normaalin viikon jälkeen tulee toinen, jonka seuraan liittyy tahmea, pettymyksen täyteinen ahdistus. En usko että koskaan pystyn tylsistyttämään olemiseni ääripäitä hyppimästä asteikon päästä toiseen. Rakastan tasapaksua arkea jossa voin altistaa itseni tietyille ärsykkeille. Kun joudun lähtemään pois kodistani tuntemattomiin olotiloihin, turvallinen arkeni katoaa, olen täysin suojaton kaikilta kohtaamisilta. Ihastun, rakastun, vihastun, ahdistun ja vetäydyn hetkessä. Viikonloput vietän turvassa asunnossani ja häivytän tämän vieraan kaupungin ympäriltäni. Naapurit jotka katsovat ohitseni tai lävitseni. Tämän pihapiirin lapset jotka rääkkääväät siilejä. Rappukäytävän kovat ja epäystävälliset äänet. Ne jotkut, jotka ovat ystävällisiä, kysyvät miten viihdyn täällä ja olenko löytänyt iltoihini tekemistä. En voi koskaan selittää heille tyhjäksi sitä, miten en tarvitse mitään täältä. Illat haluan olla yksin ja koota itseni. Ja sitten tämä, jonka haluan muistaa, mutta kaiken muun