Lopulta kaiken ylle nousee oranssi täysikuu

Aurinko puskee oranssina hehkuna ylös horisontista. Se on merkkinä kalastaja-aluksille, jotka ilmestyvät jostakin saarien takaa ja kulkevat hitaasti muodostelmassa eteen päin. Olen palannut taas tähän samaan näkymään joka hoitaa sieluani, siihen mistä lähdin pari vuotta sitten korpimaille. Kaikki on kuten ennen, mutta mikään ei enää ole kuin ennen. Korpimaa vei vanhan kissani hengen ja sen muisto kulkee nyt mukanani. Nyt minulla on uusi kissa sekä pieni koira, jonka lupauduin ottamaan viime kesänä äidiltäni hoitoon. Koira ei kuitenkaan enää palaa äidilleni, eikä näe häntä koskaan, sillä äitiä ei enää ole. 

Äidin voimat hiipuivat pikku hiljaa, mutta silti hänen loppunsa tuli yllättäen ja nopeasti. Ehdimme istua veljeni kanssa hänen vierellään vain muutamia tunteja, ennen kuin henki pakeni hänestä. Nyt olemme täysorpoja. Ehdin hoitaa äitini asioita vuoden ja huomata, että minun olisi pitänyt tehdä sitä jo paljon kauemmin. Miksi äiti ei osannut kysyä apua aiemmin? Mikä esti minua ymmärtämästä hänen tilannettaan? Uuvuin äidin asioiden hoitamiseen hänen eläessään. Nyt uuvun hänen kuolemansa äärelle.  

En ole jaksanut itkeä. Itkin ja hajosin kun isäni kuoli. Nyt minun roolini on tavata pappi, valita siunaustilaisuuden musiikki, sopia uurnan lasku, perunkirjoitus, murehtia laskujen maksusta, asunnon tyhjentämisestä, kaikesta. Itken sitten kun siihen jää aikaa. Itken kun se on sopivaa. 

Illan tullen lopulta kaiken ylle nousee oranssi täysikuu. Ei aika kulu, ainoastaan me.