Siirry pääsisältöön

Lopulta kaiken ylle nousee oranssi täysikuu


Aurinko puskee oranssina hehkuna ylös horisontista. Se on merkkinä kalastaja-aluksille, jotka ilmestyvät jostakin saarien takaa ja kulkevat hitaasti muodostelmassa eteen päin. Olen palannut taas tähän samaan näkymään joka hoitaa sieluani, siihen mistä lähdin pari vuotta sitten korpimaille. Kaikki on kuten ennen, mutta mikään ei enää ole kuin ennen. Korpimaa vei vanhan kissani hengen ja sen muisto kulkee nyt mukanani. Nyt minulla on uusi kissa sekä pieni koira, jonka lupauduin ottamaan viime kesänä äidiltäni hoitoon. Koira ei kuitenkaan enää palaa äidilleni, eikä näe häntä koskaan, sillä äitiä ei enää ole. 

Äidin voimat hiipuivat pikku hiljaa, mutta silti hänen loppunsa tuli yllättäen ja nopeasti. Ehdimme istua veljeni kanssa hänen vierellään vain muutamia tunteja, ennen kuin henki pakeni hänestä. Nyt olemme täysorpoja. Ehdin hoitaa äitini asioita vuoden ja huomata, että minun olisi pitänyt tehdä sitä jo paljon kauemmin. Miksi äiti ei osannut kysyä apua aiemmin? Mikä esti minua ymmärtämästä hänen tilannettaan? Uuvuin äidin asioiden hoitamiseen hänen eläessään. Nyt uuvun hänen kuolemansa äärelle.  

En ole jaksanut itkeä. Itkin ja hajosin kun isäni kuoli. Nyt minun roolini on tavata pappi, valita siunaustilaisuuden musiikki, sopia uurnan lasku, perunkirjoitus, murehtia laskujen maksusta, asunnon tyhjentämisestä, kaikesta. Itken sitten kun siihen jää aikaa. Itken kun se on sopivaa. 

Illan tullen lopulta kaiken ylle nousee oranssi täysikuu. Ei aika kulu, ainoastaan me.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Aamulla seurasin verijälkiä kylpyhuoneeseen

Lattialle kaatunut kahvikupillinen. Tiskivuoret ja likapyykkikasat. Verenpainemittarin surina. Terveydenhoitaja käski hankkimaan verenpainemittarin. Mittaillessani aamuin ja illoin paineitani, alan tuntemaan itseni sairaaksi. Toisaalta ehkä on aika tunnustaa, että minun pitäisi vain hiljentää, eikä yrittää epätoivoisesti joka suuntaan jotakin. Olihan se yllättävää, että lopulta sain kutsun koulutukseen, jonka pääsykokeissa koin epäonnistuvani. Olin ensin innoissani asiasta, mutta kahden kuukauden jälkeen stressaan jatkuvaa seuraavan lähijakson järjestelyä, majoituksen ja matkojen hankkimista. En jaksa ajatusta, että edelleenkin on pakollista raahautua paikan päälle opiskelemaan toiselle puolelle Suomea, eikä oppilaitoksissa ole mahdollista järjestää etäluentoja tai vaihtoehtoisia tehtäviä. Huomaan elämässäni tietynlaisen kaavan: ongelmien suhteen metodini on hankkiutua aina suurempiin ongelmiin, jotta alkuperäinen ongelma näyttäytyy vähäisempänä. Aurinkoiset talvisäät virkistäv

Marras

  Muistan syksystä hajanaisia kuvia. Papin joka kuuntelee hiljaa, tekemättä muistiinpanoja kun kerron kaiken äidistäni viidessätoista minuutissa. Hän kai odottaa itkuani, mutta käännän keskustelun rakennusten kosteusvaurioihin. Papista huokuu vieno hien haju. Tapaamisemme ei ollut ollenkaan sellainen kuin luulin. Mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Moottoritien huumaava melu siunauskappelin luona. Se rikkoo hautausmaalla lepäävien vainajien levon. Se enteilee sitä, minkä minä osasin arvata. Minä ja veljeni pidimme aina yhtä, puolustimme toisiamme maailmaa, isää ja äitiä vastaan. Kun vanhemmat välistämme kuolivat, oli kai vääjäämätöntä, että käännymme toisiamme kohti, käymme toisiaamme vastaan. Viha on kylvetty, se ehti itää, eikä sitä enää saa pois. En edes tiedä millaiset vaikeudet minulla on edessä, miten saan selvitettyä tämän kuoleman pois. Työkiireet ja stressi ovat melkein helpotus henkilökohtaisten ongelmien parista, vaikka ne tietenkin kietoutuvat minuuteeni yhtälailla. Ka