Kaukana Nevan rannalla

Pietari ei anna minun nukkua. Ensimmäisen yön nukun katkonaisesti, korvatulpat korvissa. Päivä tuo eteeni jotain ihmeellisen kaunista, kun Ilmestys kävelee luokseni, puhuu, hymyilee, viipyilee ja on ystävällinen. Olen hämmentynyt, onnellinen ja epäuskoinen. Seuraavana yönä kaupunki antaa minun levätä vain muutaman tunnin. Katson kuinka Nevan sillat nousevat yöllä ja laskevat aamusta. Valvon ja tiheät ajatukset täyttävät hotellihuoneen. Mietin Ilmestystä, sattumia, Tihvinän Jumalanäidin hautausmaata. Pietari  riuduttaa sieluani.

Väsyneenä ja kipeänä annan junan tuoda minut kotiin. Pietari ei sovi minulle, se vie elinvoimani. Nevan rannalle jää Ilmestys, epätodellisena ja silti lämpimänä muistona. Kotona oirehdin väsymystäni pois kehosta. Yö tuo outoja näkyjä. En tiedä ovatko ne unia vai fantasiotani. Ne ovat seksuaalisia, värikkäitä, voimakkaita. Melankolikko minussa kokee sekä syvällistä surua että täyttymystä. Olen kohdannut täydellisen kaukaisen rakkauden kohteen. En ehkä koskaan halua enää Pietariin.