Mustelmilla keväästä

Minä en ole niitä sellaisia kevätihmisiä. Sen jälkeen kun aikuisiällä olen joutunut huolehtimaan itseni kevään läpi, olen suhtautunut siihen epäillen. Talven alta paljastuvasta maasta huokuu jotain pahaa ja pilaantunutta. Ilmassa on kaiken tukkivaa pölyä. On se ärsyttävä, ahdistava valo. Ja miten kevät kohteleekaan meitä ihmisiä. Se runnoo, ruhjoo, runtelee. Joiltakin se vie hengen.

Sitten vielä tämä kevään kylmyys, joka menee sisuksiin. Siirtyminen talvesta kevääseen on vaikeampaa kuin syksystä talveen. Mutta onneksi tulee pehmeä sade, sellainen joka silittää maan puhtaaksi. Sateella on se surumielinen muisto ja ääni, joka puristaa rintaa pakahduttavasti. Se on kuin outo hattupäinen mies sieltä jostain toisesta ajasta.

Keväisin melankolikot katsovat jonnekin toisaalle ohinäkevin silmin. Niillä on mielessä saavuttamaton rakkaus, se täydellinen.