Pahan tytär
Itkin. Itkin paljon, ääneen nyyhkien. Itken varmasti myös lisää, kunhan taas jaksan.
Elämä on sellaista, että jopa jouluna ihmiset sairastaa. Kuten vaikka flunssaa. Meidän yksinäisten ihmisten pitäisi olla aina muiden käytettävissä. Yritin kertoa että haluan sairastaa itsekseni, enkä muiden nurkissa.
Sitten minä, yksittäinen ihminen olen mitättömyydessäni niin paha, että olen ratkaiseva tekijä jossakin asiassa. Siinä joulumielessä.
Kuuntelen pimentyvässä illassa ulkona lumimyräkässä kuinka mies, jota tuskin tunnen, purkaa pahaa mieltään minuun. Äiti kuuntelee vieressä. Hän ei ole koskaan puolustanut minua. Silloin lapsenakin kun likaiset miehet sanoivat suoraan himoitsevansa minua, 12-vuotiasta tyttöstä, ei hän sanonut mitään. Minä häpesin silloin itseäni, en ymmärtänyt mitä väärää olin tehnyt, mutta tiesin että jotakin vikaa minussa oli.
Minun häpeäni oli tänään olla sairas. Kun he lähtivät, minä itkin pimeässä talossa tunnin yksinäni. Mietin nyt miten pääsisin pois täältä ja haluanko tulla enää koskaan takaisin. Tuntuu että kaikki paha on tiivistynyt näille seuduille, tänne tullessa se peittää minut. Vihaan elämääni, vihaan itseäni. Mutta siltikin minusta on kohtuutonta ottaa kaikkea pahaa syykseni. Miten paljon pitää antaa anteeksi ja miten paljon pyytää anteeksi omaa elämäänsä?
Elämä on sellaista, että jopa jouluna ihmiset sairastaa. Kuten vaikka flunssaa. Meidän yksinäisten ihmisten pitäisi olla aina muiden käytettävissä. Yritin kertoa että haluan sairastaa itsekseni, enkä muiden nurkissa.
Sitten minä, yksittäinen ihminen olen mitättömyydessäni niin paha, että olen ratkaiseva tekijä jossakin asiassa. Siinä joulumielessä.
Kuuntelen pimentyvässä illassa ulkona lumimyräkässä kuinka mies, jota tuskin tunnen, purkaa pahaa mieltään minuun. Äiti kuuntelee vieressä. Hän ei ole koskaan puolustanut minua. Silloin lapsenakin kun likaiset miehet sanoivat suoraan himoitsevansa minua, 12-vuotiasta tyttöstä, ei hän sanonut mitään. Minä häpesin silloin itseäni, en ymmärtänyt mitä väärää olin tehnyt, mutta tiesin että jotakin vikaa minussa oli.
Minun häpeäni oli tänään olla sairas. Kun he lähtivät, minä itkin pimeässä talossa tunnin yksinäni. Mietin nyt miten pääsisin pois täältä ja haluanko tulla enää koskaan takaisin. Tuntuu että kaikki paha on tiivistynyt näille seuduille, tänne tullessa se peittää minut. Vihaan elämääni, vihaan itseäni. Mutta siltikin minusta on kohtuutonta ottaa kaikkea pahaa syykseni. Miten paljon pitää antaa anteeksi ja miten paljon pyytää anteeksi omaa elämäänsä?
Kommentit