Melankolia

Hetkittäin elämä on sosiaalista, poikkeavaa ja mukavaa sellaista. Silti kun kävelen katuja yksin kotiin, tunnen huikaisevan tyhjyyden ja melankolian joka asettuu aloilleen mieleeni. Toisaalta eihän se ole ollut poissakaan, vain jossakin uupumuksen taustalla.

Melankolia. Tavallaan pidän siitä, paitsi silloin kun se lyö minut maahan sykkyrälle ja pusertaa kuivat kyyneleet silmiini. En edes tiedä miksi, mutta melankolia on täällä ja saa minut lohduttomaksi.

Yö. Se tulee turvakseni ja ystäväkseni. En haluaisi päästää sitä enää ikinä pois. Yö, lohtuni, tule iholleni, ole aamuun asti.