Hohtavaa valkoista

Muistan hyvin äänesi sävyn, eleesi, hymysi. Muistan viimeisen kerran kun tapasimme. Minulle sanottiin että olet kellarissa. Siellä oli kylmä. Keskellä oli hohtavan valkoinen arkku ja sen ympärillä kyynelehteviä ihmisiä. En tuntenut sinua ensin. Olit vanhentunut siitä kun viimeksi sinut näin, olit jo mummo. Ehkä minä kuolen sitten tuollaisena mummona, tai ehkä tulen jo pian sinun jälkeesi. En minä kuitenkaan itkenyt arkkusi äärellä. Sinä et ollut enää siinä.

Päivän valon viimeisillä hetkillä kävelin lammen viertä. Päivä hyvästeli meitä raastavan kauniisti, kuulaana, hohtavana ja sävykkäänä. Se toi mieleeni sinut, olit elämäsi lopussa niin kuulas, läpinäkyvä ja hohdit sisäistä valoa. Aivan kuin nämä talvipäivät, joista niin pidän.