Joku on tuolla ulkona

Yöllä unessani elin päiväelämääni. Heräsin tyytymättömänä ja lopulta tulin pahantuuliseksi. Pitääkö minun unissanikin elää tätä tylsyyttä ja murehtia asioita jotka eivät minulle enää kuulu? Kirottu olkoon tämä kiltteyteni, joka saa minut liian empaattiseksi.

Olin jo unohtanut itkunikin, mutta nyt kyyneleet jotka ovat ihan mitättömät, eivät mitään erityistä, tahtovat taas olla aivan tuossa, melkein poskilla.

Hetkisen aamulla tunsin hyvyyttä, sitä että oikeastaan olen jotain, melko hyvä ihminen. Mutta sitten epäilin etten ole, en ole mitään erityistä tai mitään. Minussa on rumuutta.

Olisi niin helppoa palata entiseen tuskaan. Tarttua ystäväni alkoholin tarjoamaan seuraan, palata Toisaalle saamaan huomiota ja ystävyyttä. Mutta mikään siinä ei ollut totta. Ystäväni Toisaalla eivät olleet oikeita ystäviä.

Muistan senkin että kerran minua rakasti Enkeli, kaikesta huolimatta, enkä minä sitä kestänyt. En ollut ansainnut sitä rakkautta. Tämän elämän olen varmaankin sitten ansainnut. Tämä minun täytyy kestää ja elää.