Silloin kun on pitkä matka kulkea perille
Kun täytyy lähteä, hitaasti tai nopeasti, hätäisesti tai suunnitellusti, haluten tai joskus ehkä vastentahtoen. Silloin menen ulos ja käännyn vasemmalle, uudestaan vasemmalle ja sitten oikealle. Kävelen hetken suoraan ja alas jyrkkää rinnettä, jossa talvella niin helposti liukastuu. Ja siinä mietin aina että minun pitäisi lähteä aiemmin ja kulkea toista turvallisempaa reittiä. Tällä seudulla on moni eksyksissä ja he tulevat minun luokseni kysymään neuvoja. Mutta ei näin aamuisin, iltaisin ihmiset ovat eksyksissä. Ehkä joku päivä löydän itsekin perille, kun opastan kaikkia noita eksyneitä.
Mutta nyt jatkan matkaa. Käännyn taas oikealle, yrittäen olla ajattelematta mitään, odotan liikennevalot, katson tarkasti etten jää auton alle, kuljen tien yli vasemmalle, suoraan ja oikealle, läpi kongin jossa on oksennuksia, räkää, tupakantumpppeja ja joskus ujeltavaa musiikkia joka repii aivan selkärangassa asti. Ja sitten tori viistosti vasemmalle. Torilla toivon aina näkeväni sen miehen. Kesäaikaan hän istuu monesti torikahvilassa ja ajattelen että hänkin ehkä odottaa näkevänsä minut. Kun huomaan hänet, sekoan askelissa ja tuntuu etten osaa enää kävellä. En pysty edes katsomaan häntä kunnolla, mutta hän on komea. Meidän pitäisi tuntea toisemme, se sopisi meille.
Mutta nyt torilla ei näy ketään tuttuja. Ylitän tien ja käännyn oikealle, sitten vasemmalle ja sujahdan rautaportista läpi (sen joka pitää sulkea hiljaa, koska se lonksahtelee valittaen) ja sitten alaovelle, portaat ylös, oikealle käytävän perälle. Siinä se on, minun työhuoneeni. Täällä minun pitäisi olla. Joskus vain on niin vaikea mennä töihin, yrittäen mennä, muttei voisi. Joskus haluaisi muttei saisi. Jos en ajattelisi mitään ja vain kulkisin, päätyisin siihen huoneeseen. Jos menen menemällä, en haluaisi. Dilemma. Minä menen vaan.
Ja sitten minun ajatukseni saavat minut kuitenkin kiinni. Tässä minä olen ja minun nimeni on.. se ei kuulosta tutulta. Minun nimeni ei näytä tutulta. Mutta siksi minua kutsutaan, sitä minä tottelen. Minä haluaisin että sinä kutsuisit minua nimelläni. Sinun lausumana se kuulostaisi kauniilta, rakastettavalta.
Mutta nyt jatkan matkaa. Käännyn taas oikealle, yrittäen olla ajattelematta mitään, odotan liikennevalot, katson tarkasti etten jää auton alle, kuljen tien yli vasemmalle, suoraan ja oikealle, läpi kongin jossa on oksennuksia, räkää, tupakantumpppeja ja joskus ujeltavaa musiikkia joka repii aivan selkärangassa asti. Ja sitten tori viistosti vasemmalle. Torilla toivon aina näkeväni sen miehen. Kesäaikaan hän istuu monesti torikahvilassa ja ajattelen että hänkin ehkä odottaa näkevänsä minut. Kun huomaan hänet, sekoan askelissa ja tuntuu etten osaa enää kävellä. En pysty edes katsomaan häntä kunnolla, mutta hän on komea. Meidän pitäisi tuntea toisemme, se sopisi meille.
Mutta nyt torilla ei näy ketään tuttuja. Ylitän tien ja käännyn oikealle, sitten vasemmalle ja sujahdan rautaportista läpi (sen joka pitää sulkea hiljaa, koska se lonksahtelee valittaen) ja sitten alaovelle, portaat ylös, oikealle käytävän perälle. Siinä se on, minun työhuoneeni. Täällä minun pitäisi olla. Joskus vain on niin vaikea mennä töihin, yrittäen mennä, muttei voisi. Joskus haluaisi muttei saisi. Jos en ajattelisi mitään ja vain kulkisin, päätyisin siihen huoneeseen. Jos menen menemällä, en haluaisi. Dilemma. Minä menen vaan.
Ja sitten minun ajatukseni saavat minut kuitenkin kiinni. Tässä minä olen ja minun nimeni on.. se ei kuulosta tutulta. Minun nimeni ei näytä tutulta. Mutta siksi minua kutsutaan, sitä minä tottelen. Minä haluaisin että sinä kutsuisit minua nimelläni. Sinun lausumana se kuulostaisi kauniilta, rakastettavalta.
Kommentit