Kello 5.55
Perjantai 15.1.2010 kello 5.30 aamulla
En ole nukkunut silmäystäkään tänä yönä. Väsymys on minussa, mutta uni ei tule. En edes ajattele mitään. Valvon vain.
Kolmen jälkeen yöllä alan lukemaan. Luen yhden kirjan, aloitan vähän toista, mutta en jaksa lukea enempää.
Sitten alan ajattelemaan, väsyneesti, koska en voi muutakaan. Ajatukseni harhailevat, annan niiden kulkea sinne tänne.
Olen mieleltäni laiha, vaikken olemukseltani olekaan. En tiedä miksi en ole, sillä pidän niukkuudesta ja vähäeleisyydestä. Luulisi että minuun sopisi silloin myös laihuus. Silmäni loistaisivat silloin kaitaisista kasvoistani upeasti ja jo ohueksi kuluneet hiuksenikin näyttäisivät paremmilta.
Kumma kyllä en ole laiha. Olen kuitenkin heikko, vaikka tahdon lujuudellani olen itseltäni monia asioita kieltänyt.
Kotona olen itseni, se jonka näen sisältäni. Toisten seurassa näen todellisuuden, kehoni viallisuuden, mieleni rumuuden, epäonnistumiseni. Näen kauniin ja menestyneen tuttuni silmistä itseni heijastuksen ja tiedän hänen säälivän minua. Hän ei ymmärrä minun elämääni, enkä minä kadehdi hänen saavutuksiaan. Hän on nähnyt minut joskus toisenlaisena, minäkin muistan sen. Miten olenkaan vajonnut tänne asti, kuin vahingossa?
Miten monet asiat minuun kävisivät, sopisivat elämääni, mutta minun on läydettävä ne, jotka käyvät tähän hetkeen. Ne jotka olivat ennen, eivät käy enää nyt.
Tuttuni, tuo kaunis ja menestyvä, puhuu hyvistä asioista. Olen enimmäkseen samaa mieltä, joistakin eri, mutta en jaksa sanoa mitään. Hän haluaa varmasti auttaa minua, mutta vain minä voin muuttaa elämäni. Tiedän tuon kaiken saman kuin hän, mutta tiedän myös sen, että kaikki halu voi hävitä. Päivät kulkevat samanlaisina, etäisinä haamuina, aamut ovat yhtä vaikeita, illat liian lyhyitä. Kaikki on selviytymistä, arjen ylläpitoa. Mikään ei tunnu enää miltään, vain kipu ja itku puristuvat läpi. En löydä enää kosketusta itseeni.
Mielessäni läikkyy vanhan naisen kasvot, hän joka huusi minulle. Hän jatkaa huutamistaan pääni sisällä, syyttäen. Näen nyt naisen kasvoista hulluuden. Enää en tunne häntä kohtaan mitään. Hänestä on tullut vieras.
Jaksan jo paremmin, vaikken vielä ymmärrä mistä tunnottomuudessani on kyse. Kokoan kaikkea uudelleen ja mietin millaista elämää haluan elää. Vaikka olen etääntynyt elämästäni, tulevaisuus tuntuu läheisemmältä. Se tuntuu todellisemmalta kuin tämä hetki. Pidän sen ajattelusta, vaikka itkenkin paljon.
Kello on 5.55. Jatkan valvomista. Pääni sisälle tulee ajatusten tulva, jota en ehdi jäsennellä. En tiedä yrittäisinkö nukkua vai nousisinko jo tähän päivään. Sitä miettiessäni nukahdan, joskus seitsemän jälkeen.
En ole nukkunut silmäystäkään tänä yönä. Väsymys on minussa, mutta uni ei tule. En edes ajattele mitään. Valvon vain.
Kolmen jälkeen yöllä alan lukemaan. Luen yhden kirjan, aloitan vähän toista, mutta en jaksa lukea enempää.
Sitten alan ajattelemaan, väsyneesti, koska en voi muutakaan. Ajatukseni harhailevat, annan niiden kulkea sinne tänne.
Olen mieleltäni laiha, vaikken olemukseltani olekaan. En tiedä miksi en ole, sillä pidän niukkuudesta ja vähäeleisyydestä. Luulisi että minuun sopisi silloin myös laihuus. Silmäni loistaisivat silloin kaitaisista kasvoistani upeasti ja jo ohueksi kuluneet hiuksenikin näyttäisivät paremmilta.
Kumma kyllä en ole laiha. Olen kuitenkin heikko, vaikka tahdon lujuudellani olen itseltäni monia asioita kieltänyt.
Kotona olen itseni, se jonka näen sisältäni. Toisten seurassa näen todellisuuden, kehoni viallisuuden, mieleni rumuuden, epäonnistumiseni. Näen kauniin ja menestyneen tuttuni silmistä itseni heijastuksen ja tiedän hänen säälivän minua. Hän ei ymmärrä minun elämääni, enkä minä kadehdi hänen saavutuksiaan. Hän on nähnyt minut joskus toisenlaisena, minäkin muistan sen. Miten olenkaan vajonnut tänne asti, kuin vahingossa?
Miten monet asiat minuun kävisivät, sopisivat elämääni, mutta minun on läydettävä ne, jotka käyvät tähän hetkeen. Ne jotka olivat ennen, eivät käy enää nyt.
Tuttuni, tuo kaunis ja menestyvä, puhuu hyvistä asioista. Olen enimmäkseen samaa mieltä, joistakin eri, mutta en jaksa sanoa mitään. Hän haluaa varmasti auttaa minua, mutta vain minä voin muuttaa elämäni. Tiedän tuon kaiken saman kuin hän, mutta tiedän myös sen, että kaikki halu voi hävitä. Päivät kulkevat samanlaisina, etäisinä haamuina, aamut ovat yhtä vaikeita, illat liian lyhyitä. Kaikki on selviytymistä, arjen ylläpitoa. Mikään ei tunnu enää miltään, vain kipu ja itku puristuvat läpi. En löydä enää kosketusta itseeni.
Mielessäni läikkyy vanhan naisen kasvot, hän joka huusi minulle. Hän jatkaa huutamistaan pääni sisällä, syyttäen. Näen nyt naisen kasvoista hulluuden. Enää en tunne häntä kohtaan mitään. Hänestä on tullut vieras.
Jaksan jo paremmin, vaikken vielä ymmärrä mistä tunnottomuudessani on kyse. Kokoan kaikkea uudelleen ja mietin millaista elämää haluan elää. Vaikka olen etääntynyt elämästäni, tulevaisuus tuntuu läheisemmältä. Se tuntuu todellisemmalta kuin tämä hetki. Pidän sen ajattelusta, vaikka itkenkin paljon.
Kello on 5.55. Jatkan valvomista. Pääni sisälle tulee ajatusten tulva, jota en ehdi jäsennellä. En tiedä yrittäisinkö nukkua vai nousisinko jo tähän päivään. Sitä miettiessäni nukahdan, joskus seitsemän jälkeen.
Kommentit