Yön musta häivyttää ääriviivat

On jo melkein yö, kun olen jälleen kerran etelässä. Helsingin musta marraskuu on hermostuttava. Mustuus häivyttää omat ääriviivani, rajani, ajatukseni. Olen vain aavistus yön tummuudessa. Kaikki vastaantulijat puhuvat tuntematonta kieltä ja koko kaupunki on kuin kulissi. Taas kerran uusi hotelli ja vieraat äänet. Uuden päivän koittaessa minun on vakuutettava vieraat ihmiset omasta paremmuudesta ja asiantuntijuudesta. Onnistuinko siinä, selviää myöhemmin.

Juna kuljettaa minut kotiin, toiseen pimeään. Kotikaupungin ylle nousee outo oranssi kuu ja taivaalla leiskuvat revontulet. Olen kovin väsynyt ja aamun tullen saan itseni vain vaivoin hereille. Teen vain välttämättömän ja karkaan velvollisuuksista kesken päivän elokuviin. Tarvitsen sen lohdutukseksi, vaikka melankolikon ei liene hyvä katsoa jonkun viimeisistä päivistä kertovaa elokuvaa. Loving Vincent.  Elokuva ei anna vastauksia, vaan lisää kysymyksiä. Olo on sen jälkeen haikea, surullinen, mutta myös kiitollinen. Kun illalla myöhään kuljen kaupungilla, kurotan pitkälle kohti taivasta, yli katuvalojen ja kerrostalojen. Veden takaa nousee taas tuo outo kuu ja todellakin, tähtitaivas on juuri sellainen kuin Vincent maalasi sen tauluihinsa. Tähdet tuikkii. Minun silmät kimmeltää kyynelistä.