Ehkä minä en ollut kukaan
Rakas yö, sinä tiedät kaikki minun totuudet!
Sinä tiedät että sinua vasten olen hauras
Yhtälailla sinun on valta minut vahvistaa tai kuoria aina vain ohuemmaksi
14.12. klo 2.14.
Ehkä en ole nukkunut sitten sen jälkeen kun olimme tulleet aikaan joka oli 12.12.12. Mutta eihän se ole koko totuus. Kaikki alkoi jo aiemmin tällä viikolla. Minä valvon. Nukahtamislääkkeeni ovat loppuneet. Minä vain valvon ja valvon, tai näen puoliepämukavia lyhyitä unia. Ja tulee päivä ja tulee ilta, enkä ole seuraavanakaan yönä sen väsyneempi.
Yöt ovat makaavaa pysähtyneisyyttä jossa mietin humanistia jonka tapasin pienessä kuumassa huoneessa. Hänellä oli villit kiharat ja villapaita. Olin jo kauan tiennyt että juuri sellaiseen voisin rakastua. Kun tulin tietoiseksi vaarasta, annoin hänen sokaista minut, jotta kylmenisin hänen kauneudelleen. Kaikesta huolimatta olin ollut varomaton. Näen hänet vieläkin. Koskemattakin voin tuntea.
Silmäni ovat kipeät sokeudesta kun teen tunnustuksen yölle. Pehmeä-ääninen humanisti on herättänyt minussa puolen, jota en hallitse. Hänen oppineisuutensa edusti sitä mitä haluaisin elämältäni nyt tai viimeistään huomenna. Hänessä ruumiillistuu se muutos jota himoitsen. Se on tuolla toisaalla, se on pelottavan erilainen. Se on pieni kuuma hämärä huone, jonne haluan pyrkiä nyt koko ajan.
Kaikkina näinä painajaismaisina sokeina öinä näen hänen kauniin kuvajaisensa. Haluan kääntyä kohti hänen näkevää katsettaan, etsiä sitä pehmeää ääntä johon voisin vajota ja hapuilla kiharoita mihin kajota.
------
Kun ihminen särkyy
ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään
ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyynelet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä
ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen omalla voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärillään tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden
kaikki mahdollisuudet
Runo: Claes Andersson, teoksesta Runoja meren pohjalta. Suom. Pentti Saaritsa
Sinä tiedät että sinua vasten olen hauras
Yhtälailla sinun on valta minut vahvistaa tai kuoria aina vain ohuemmaksi
14.12. klo 2.14.
Ehkä en ole nukkunut sitten sen jälkeen kun olimme tulleet aikaan joka oli 12.12.12. Mutta eihän se ole koko totuus. Kaikki alkoi jo aiemmin tällä viikolla. Minä valvon. Nukahtamislääkkeeni ovat loppuneet. Minä vain valvon ja valvon, tai näen puoliepämukavia lyhyitä unia. Ja tulee päivä ja tulee ilta, enkä ole seuraavanakaan yönä sen väsyneempi.
Yöt ovat makaavaa pysähtyneisyyttä jossa mietin humanistia jonka tapasin pienessä kuumassa huoneessa. Hänellä oli villit kiharat ja villapaita. Olin jo kauan tiennyt että juuri sellaiseen voisin rakastua. Kun tulin tietoiseksi vaarasta, annoin hänen sokaista minut, jotta kylmenisin hänen kauneudelleen. Kaikesta huolimatta olin ollut varomaton. Näen hänet vieläkin. Koskemattakin voin tuntea.
Silmäni ovat kipeät sokeudesta kun teen tunnustuksen yölle. Pehmeä-ääninen humanisti on herättänyt minussa puolen, jota en hallitse. Hänen oppineisuutensa edusti sitä mitä haluaisin elämältäni nyt tai viimeistään huomenna. Hänessä ruumiillistuu se muutos jota himoitsen. Se on tuolla toisaalla, se on pelottavan erilainen. Se on pieni kuuma hämärä huone, jonne haluan pyrkiä nyt koko ajan.
Kaikkina näinä painajaismaisina sokeina öinä näen hänen kauniin kuvajaisensa. Haluan kääntyä kohti hänen näkevää katsettaan, etsiä sitä pehmeää ääntä johon voisin vajota ja hapuilla kiharoita mihin kajota.
------
Kun ihminen särkyy
ajatukset kaikkoavat hänestä kuin kohmeiset varpuset
Siemenet valuvat hänestä ja hän kovertuu tyhjäksi
Se käy niin hitaasti ettei hänen äitinsäkään
ehdi huomata mitään
Hänen itkunsa ei kuulu enää, kyynelet
ovat jäätyneet kiinni hänen menneisyyteensä
eikä hän ole kukaan
Me huomaamme sen vasta kun hänen silmänsä
ovat poissa, katse hyytynyt
Vielä vähän aikaa hän kulkee edelleen
kuin liikkeen omalla voimalla
Kun hän seisahtaa
hänen ympärillään tulee hiljaista
Hän se oli, hän se oli jossa kerran
piili ilon rakkauden yhteenkuuluvuuden
kaikki mahdollisuudet
Runo: Claes Andersson, teoksesta Runoja meren pohjalta. Suom. Pentti Saaritsa
Kommentit