Olla ja unohtaa että on
Väsyttää olla näkymätön, vieläkin. Miten tulla olevaiseksi, kun on koko elämänsä ollut näkymätön. Täytyy siis mennä aivan alkuun, siihen kun olin lapsi ja muutuin näkymättömäksi. Miten minä kivetyin, menin metsään piiloon, pakenin kirjojen sivuille tai omaan mielikuvitusmaailmaani. Suljin siis itseni pois täältä. Niin tekee lapsi joka kokee perheväkivaltaa.
On vaikeaa löytää itsensä kaiken tuon jälkeen, koota pala palalta minuuttaan, oppia tuntemaan itseään ja tunteitaan. Kun on joutunut tukahdutetuksi ja tukahduttanut itsensä. Täytyy ponnistella ja avata suunsa, yrittää olla oleva. Kuinka ylikriittiseksi sitä tuleekaan ja vihaa kaikkia vikojaan ja virheitään. Minä siis vihaan itseäni. Minä olen antanut luvan vihata.
Olen antanut itselleni luvan vihata vanhempiani. Mutta isälle annoin kaiken anteeksi hänen kuolinvuoteella. Kerroin hänelle silloin rakastavani häntä, mutta en tiedä kuuliko hän enää. Isä tulee joskus uniini ja silloin aina itken. Olisin halunnut rakastaa häntä silloin kun hän eli.
Olen minä tuntenut rakkaudenkin ja kuitenkin olen sen jo taakseni jättänyt. Se saa minusta vain kaiken pahan esille, sen mistä en pidä. En minä voi rakkautta ottaa vastaan, koska vihaan niin itseäni. Mutta antaa sitä haluaisin, jakaa sen jonkun kanssa. Annan sen tässä teille, koska te olette rakkaita.
Kun todellisuus pettää minut, huomaan jälleen kerran sulkeneeni itseni pois täältä, jonnekin Toisaalle. En tiedä pääsenkö enää pois. Sekin vähä olevaisuus mitä on, väsyttää.
On vaikeaa löytää itsensä kaiken tuon jälkeen, koota pala palalta minuuttaan, oppia tuntemaan itseään ja tunteitaan. Kun on joutunut tukahdutetuksi ja tukahduttanut itsensä. Täytyy ponnistella ja avata suunsa, yrittää olla oleva. Kuinka ylikriittiseksi sitä tuleekaan ja vihaa kaikkia vikojaan ja virheitään. Minä siis vihaan itseäni. Minä olen antanut luvan vihata.
Olen antanut itselleni luvan vihata vanhempiani. Mutta isälle annoin kaiken anteeksi hänen kuolinvuoteella. Kerroin hänelle silloin rakastavani häntä, mutta en tiedä kuuliko hän enää. Isä tulee joskus uniini ja silloin aina itken. Olisin halunnut rakastaa häntä silloin kun hän eli.
Olen minä tuntenut rakkaudenkin ja kuitenkin olen sen jo taakseni jättänyt. Se saa minusta vain kaiken pahan esille, sen mistä en pidä. En minä voi rakkautta ottaa vastaan, koska vihaan niin itseäni. Mutta antaa sitä haluaisin, jakaa sen jonkun kanssa. Annan sen tässä teille, koska te olette rakkaita.
Kun todellisuus pettää minut, huomaan jälleen kerran sulkeneeni itseni pois täältä, jonnekin Toisaalle. En tiedä pääsenkö enää pois. Sekin vähä olevaisuus mitä on, väsyttää.
Kommentit