Jäätynyt maa

Ulkona kaikki on jäässä, paukkuvaa, narisevaa, kovaa. Kävelen ympäriinsä lukkosulan kanssa ja yritän avata lukkoja. Jonakin päivänä ne aukeavat, toisena ei.

Tuli on ahne, eikä minun tarvitse houkutella sitä. Se käy halukkasti kiinni puihin. Ei minua palella. Lämmittelen tupaa ja saunaa. Kannan saunalle toistakymmentä kertaa vettä sankoilla. Olen joka kerta liukastua. Itse lämmittämä sauna tuntuu hyvälle, löyly on kostean lempeää. Saunon tunnin ja käyn kolmesti löylyssä.

On jo pimeää kun ehdin saunasta pois. Metsä ympärillä on tiheä ja salaperäinen. Minusta on aina tuntunut siltä, että joku katselee metsän pimeydestä minua. Pienenä juoksin saunasta sisälle sen minkä ehdin, sillä pelkäsin sen, joka tuijottaa minua, saavan kiinni.

Nyt kävelen, mutta tunnen edelleen silmäparit. Kun sisällä on valot, on pimeys ulkona. Kun sammutan ne, näkyy verhojen läpi haaleaa kajastusta ja sisällä on ahdistavan pimeää. Silmien tuijotus metsästä siirtyy sisälle. Vuoteeni vieressä on suuri musta hahmo, se on ollut siinä aina.

On sama onko silmäni kiinni vai auki, näen silti kaiken sen. Huojuva pimeys ympärilläni, ikkunoiden vaalea kajo. Hiljainen uhkaava läsnäolo. Sen kanssa on pelottavaa nukkua. Jopa yöllä herään siihen ja kyllästyn. Vaikeroin ja anelen "antakaa minun olla, antakaa minun olla, antakaa minun nukkua.."

Ei kukaan varmaan uskonut siihen, että minä olisin jonakin päivänä täällä yksin. Kaikkein vähiten minä siihen uskoin. Olin jo luopunut tästä paikasta. Nyt se on kuitenkin minulle merkityksellinen. On eri asia olla yksin täällä kuin yksin kaupungissa. Täällä minun on pakko olla itseni kanssa ja pärjättävä, myös ikiaikaisen pimeyden keskellä.