Tuulee tuntureilta

 

Toukokuussa minä lähdin pois. 

Olin puhunut siitä jo vuosia, niin etten enää uskonut itsekään siihen. Kunnes eräänä  aurinkoisena päivänä se kaikki tapahtui.

Täällä kaikki on vierasta minulle ja minä olen vieras muille. Tavarani ovat täällä. En ehkä jaksa edes purkaa niitä laatikoista, sillä mietin jo minne seuraavaksi menen, minkä jätän, mikä kulkee mukanani. Mutta kuolleet runoilijat ja kuollut prinssi tulivat seurakseni, totta kai, tänne jonnekin Pohjoiseen. Täällä tuulee nyt kylmästi, ehkä tuntureilta saakka, niiltä joita en ole koskaan nähnyt.

Täällä on ihmisiä joita näen päivittäin. He ovat ystävällisiä, puheliaita ja uteliaita - liiaksikin. He kai tietävät minusta jo kaiken ja keksivät varmaankin loput itse. Ihmettelen kuka mahdan olla heille, sillä yritän itsekin tutustua uuteen elämääni. Lapin Noita, sanoi joku tuttuni. Hymistelen nimitystä mielessäni. Ja lopulta, ehkä minun ei tarvitse yrittää tulla joksikin, vaan olla se joka olen.

Joskus iltaisin otan yhteyden Entiseen. Pohdimme väsyneesti Ystäväni kanssa etäsuhteen problematiikkaa. Huomaan vastaavani että tiedän, tiedän kyllä kaiken siitä. Ja muistan todellakin jotakin aiemmista elämistäni, yhdestä niistä, välähdyksiä, ikävää ja tukahtunutta raivoa. Rakkauden jonka teimme.