Mielen anatomiaa

Kulmakarvojeni väliin on ilmestynyt syvät rypyt. Niiden nimet ovat Huoli ja Murhe.

Ikävä kyllä vanha sieluni on hätisteltävä jossain vaiheessa menneisyydestä nykypäivään ja tämän maailman hajoamisen kynnykselle. Silloin kun pystyn jättämään omat huoleni, voin järkyttyä tästä ja nyt, toisten ihmisten ahdingosta.

Olen ollut tietoinen siitä, että kun jotakin saa, menettää samalla jotakin. Haluan lapsellisesti myös uskoa siihen että jos luopuu vapaaehtoisesti tai pakosta jostakin, saa tilalle myös jotakin (parempaa). Tämä yhtälö ei vain tunnu toimivan, tai se toimii järkyttävän hitaalla viivellä. Minäkin menetän koko ajan jotakin, joka vapaaehtoisesti tai vahingossa: aikaa, rahaa, mahdollisuuksi ja ihmisiä.

Haluan kuitenkin jatkaa itsepintaista varjonyrkkeilyä ja mielikuvaharjoittelua. Olen matkustanut yhä syvemmälle mieleni anatomiaan ja alkanut ajatuksen tasolla harjoitella luopumista. Riisun niissä elämäni materialismin minimiin ja mietin kuinka helppoa olisi elää niin keveästi, askeettisesti ja vailla taakka. Kuinka helppoa olisi lähteä.. jonnekin. Minun luopumiseni olisi lopulta vain vapauttavaa ja antaisi mielihyvän tasolla jotakin. Miten voisin edes haluta vielä enempää?