Minä ja Morrison
Loirinuotion ilo ja lämpö alkaa haalistua. On aika palata omia jälkiä taaksepäin, kuolleiden runoilijoiden joukkoon. Niin me, minä ja Morrison tapaamme jälleen. Meidän rakkautemme alkoi lähes 25-vuotta sitten. Hän oli kuollut ja minä elämäni alussa janoten maailman kaikkeuden salaisuuksia ja sykettä. Hän oli täydellinen esikuva. Hänen olivat sanat ja kauneus, minun kaipuu.
Nyt pystyn näkemään, että olin jo silloin jäänyt tarkkailemaan elämää turvasta verhojen takaa. Toki vielä täytyi tapahtua tiettyjä asioita, jotka tapahtuikin. Silti minussa on yhä tämä väkeä halu odottaa jotakin. En ole vielä lopussa, mutta kuitenkin väärässä paikassa.
Juuri nytkin haluaisin olla jossakin muualla. Sieluni vaeltelee jossakin kotiseudullani. Se haluaisi sinne, niin kuin minäkin puristelemaan kylmää lunta käsissä, haistamaan talven. Lumi on sillä seudulla raskasta, paksua ja peittävää. Ehkä kevät pakottaa esille talven suojaavasta sylistä myös sinne kadonneet, niin kuin sen naisen, joka oli jäänyt niillä seuduilla metsänpeittoon joulun aikoihin. Kevään kosketus on likainen ja pölyinen, talven puhdas ja suojaava.
Nyt pystyn näkemään, että olin jo silloin jäänyt tarkkailemaan elämää turvasta verhojen takaa. Toki vielä täytyi tapahtua tiettyjä asioita, jotka tapahtuikin. Silti minussa on yhä tämä väkeä halu odottaa jotakin. En ole vielä lopussa, mutta kuitenkin väärässä paikassa.
Juuri nytkin haluaisin olla jossakin muualla. Sieluni vaeltelee jossakin kotiseudullani. Se haluaisi sinne, niin kuin minäkin puristelemaan kylmää lunta käsissä, haistamaan talven. Lumi on sillä seudulla raskasta, paksua ja peittävää. Ehkä kevät pakottaa esille talven suojaavasta sylistä myös sinne kadonneet, niin kuin sen naisen, joka oli jäänyt niillä seuduilla metsänpeittoon joulun aikoihin. Kevään kosketus on likainen ja pölyinen, talven puhdas ja suojaava.
Kommentit