Koskettamatta, syvältä

Raivokkaan ahneesti käyn tämän kesän kimppuun. Jostakin syystä tunnen että on aika ja sen, että ajalla on myös loppu. Ajatus saa melkein itkemään. Otan kaiken vastaan, kaiken. Antakaa elää.

Hetkellinen täyttymys, hulvahdus onnea. Mutta se muuttuukin kankeudeksi, ei-olemiseksi. Hän ei varmaankaan ollut se miksi minä luulin tai hän halusi olla, enkä minä ollut se, joksi hän minua luuli ja mikä minä halusin olla. Silti toivoisin että hän välittäisi minusta, koska olen sen tarpeessa, että joku välittäisi silloinkin kun minä en.

Kaikki se tapahtui koskettamatta ja tuntuu silti niin syvällä.