maanantai 10. elokuuta 2009

Aikoja, tapoja

Olen hiljaa kiukkuinen itselleni. Olen taas päättänyt kantaa kaikkea vittupaskaa pois, roskiin, kierrätykseen, pois minusta. Mutta päänsisäistä vittupaskaa ei koskaan saa pois. Hämmästyn miten juuri tänä kesänä, vähän ajan sisällä olen törmäillyt lähimenneisyyteni haamuihin. En halua heidän olevan olemassa, en enää. Tuntuu siltä etten voi pysähtyä, vaan minun on jatkettava matkaa. En ole turvassa.

Ihmettelen kotini läheltää löytyvää palanutta autoa (se vain oli yksi yö siihen tullut), pihalta löytyvää syksyisen purppuraiseksi värjäytynyttä kasvia, sekä itseäni, joka ei osaa enää hillitä tunteitaan, vaan tahtoo räjähtää.

Eniten ihmettelen sitä hiljaista muutosta, jota tuskin huomaa ja toisaalta sitä järkähtämättömyyttä tavoissa, joita ei osaa muuttaa. Miten sitä sopeutuu kaikkeen ja siltikin tietää ettei näin ole hyvä.

2 kommenttia:

SARI HAKALA kirjoitti...

Se näyttää olevan lähellä. Luulen että kun alat huutaa, huudat aika lujaa. Tulee maanjäristys.

Onhan Noita kirjoitti...

Sitä pelkäänkin ja se on epämiellyttävää.

Kuinka perhosen pienistä siiven iskuista tuli.. Ja olinko minä perhonen vai se siiven iskusta liikahtanut lehti.